Kluuvin galleriasta ja arkkitehtuurista

Kluuvin galleria on vuosien saatossa merkinnyt poikkeuksellista henkireikää ja kokeilualustaa nuorille taiteilijoille. Samanaikaisesti useita huippuhienoja gallerioita on hävinnyt HKI keskustassa ja taidemaailmassa panostetaan enenevässä määrin tuotteistettuihin tähtitaiteilijoihin ja teosten myyntiin. Olennainen syy siihen, miksi Kluuvin galleriasta on muodostunut tärkeä esiintymisfoorumi, johtuu kuitenkin HKI taidemuseon nuoria taiteilijoita kannustavasta näyttelypolitiikasta ja halvasta vuokrasta - ei niinkään Ruusuvuoren arkkitehtuurista, seinistä tai luonnonvalosta. 

Taustalla kaupunki- ja mediaympäristöjen muutos
Pääkaupunkiseudun gallerioiden riutumiseen ja yleisömäärien laskuun on useita tekijöitä, joista merkittävimpiä on taidekritiikin hiipuminen mediassa, erityisesti sanomalehdissä viimeisen 20 v aikana. Tämä on johtanut loistavien gallerioiden lopettamiseen, yleisömäärien laskuun ja kotimaisen kuvataiteen arvostuksen rapautumiseen. Uusien kulttuuripalatsien (Kiasma, Musiikkitalo), ja suurten kauppakeskusten rakentaminen ydinkeskustaan (Forum, Kamppi, CityCenter, Esplanad), vanhojen peruskorjaus (Tennispalatsi ja Lasipalatsi) sekä liikenteen solmukohtien keskittäminen on muuttanut ihmisten asiointireittejä. Liikkeet ovat siirtyneet pois kivijaloista kauppakeskuksiin, joka on usein gallerioille liian kallis tai epäsopiva ympäristö.

Lisäksi museot kilpailevat keskenään institutionaalisessa ympäristössä rahoituksesta, yleisöstä ja legitimiteetistä so. oikeudesta olemassa oloonsa. Koska mainostaminen on kallista, yksi sopeutumismahdollisuus on keskittää taidetarjonta sinne, missä yleisö muutenkin liikkuu. Wow-palatsin rakentaminen muiden kupeeseen on toinen, mutta hyvin kallis ratkaisu markkinoinnin ja legitimaation välineenä.
 

Kuvataiteilijalla uuden näyttelyn teosten tekemiseen ja rahoituksen hankkimiseen menee yleensä n. 1-1,5 vuotta. Kuvataiteilijoille on myös tyypillistä, että teoksia esitetään vuosien varrella hyvinkin erilaisissa gallerioissa ja museoissa. Jos kävijämäärät jäävät muutamaan sataan henkilöön näyttelyn ajalta, ei siinä vaiheessa ketään suuresti lohduta tieto, että galleriatilan on suunnitellut kanonisoitu arkkitehti. Tämä ei ole taiteilijoiden puolelta populismia tai opportunismia, vaan raadollisen tosiasian myöntämistä. Kuvataiteilijan näkökulmasta taistellaan verisesti ja hammasta purren marginaalisen pienistä yleisöistä, apurahoista ja vielä pienemmästä medianäkyvyydestä. 

Kyse on sekä yksittäisten taiteilijoiden toiminnan perusedellytyksistä että kansallisen kuvataiteen vaikuttavuudesta ja monipuolisuudesta konsolidoituvassa ja globaalisti verkottuneessa taidemaailmassa. Taustalla vaikuttavat rakenteelliset muutokset ovat pitkäaikaisia trendejä, jolloin niitä on kokonaisuutena vaikea hahmottaa ja niihin on hankala vaikuttaa.

Nykytaiteen suhde arkkitehtuuriin
Kulttuuriperinnön säilyttäminen on kiistatta tärkeä perusarvo ja sen vaaliminen kuuluu kaupungille. Arkkitehtuurin, kuvataiteen -kuten muidenkin taiteenlajien- keskinäinen vuorovaikutus on merkittävää. Vaikka Ruusuvuoren suunnittelema Kluuvin galleria on muodoltaan ja valaistusolosuhteiltaan hankala tila, jonka näyttelytiloja halkoo portaikko ja suuri pilari, on galleria samalla sympaattinen ja yllättävän muuntautumiskykyinen. Taiteilijat ovat vuosien varrella onnistuneet usein keksimään omaperäisiä ja kiinnostavia ripustusratkaisuja. 

Arkkitehtuurin suojelu ei kuitenkaan lähtökohtaisesti tarkoita sitä, että rakennuskohteen toiminnasta vastaa sama taho ajasta ikuisuuteen. Arkkitehtonisen kulttuuriperinnön vaaliminen ei myöskään välttämättä tarkoita sitä, että tilan käyttöfunktio säilyisi alkuperäisenä. Arkkitehtuurille on taiteenlajina tyypillistä rakennetun ympäristön suhteellinen pysyvyys. Ajallinen kerrostuneisuus ja käyttötarkoitusten muuntelu onkin historiallisissa kohteissa tyypillistä. Käyttäjien tarpeiden ja ympäristön muutosten vuoksi arkkitehtuurin suojelussa pyritäänkin harvemmin ortodoksisuuteen. Kirkkoja on muutettu ravintoloiksi. Teollisuustiloja ja urheiluhalleja on muutettu taidemuseoiksi ilman, että taide sisällöllisesti kärsii. Weegee-talo ja Tennispalatsi ovat hyviä esimerkkejä. Tästä näkökulmasta käsin Ruusuvuoren gallerian suojelua voi kaupunki toteuttaa vaikkapa vuokraamalla tilan edelleen galleriakäyttöön. 

Laajemmat trendit

Kuvataiteen tulevaisuuden näkökulmasta pidän kuitenkin ongelmana laajempaa taustalla vaikuttavaa trendiä, jossa kuvataiteen legitimiteetti, (so. kulttuurinen merkitys ja oikeus olemassaoloon taidemuotona), on julkisessa keskustelussa pyritty sitomaan ontologisesti arkkitehtuuriin tai suureen ja luotettavaan institutionaaliseen toimijaan. Suuntaus tulee ilmi niin Guggenheim-keskustelussa, Meilahdessa, Tennarissa kuin Kluuvissakin.  

Osaltaan taustalla vaikuttaa globalisaatio, joka voimistaa konservatiivisia ideologisia asetelmia. Talous, kilpailu ja perinteisten instituutioiden merkitys pyritään uusliberalistisessa mielessä ymmärtämään kulttuurin "luonnollisena" ja biologispohjaisena arvoperustana. Koska arkkitehtuurilla on suuri taloudellinen merkitys rakennusteollisuuden, kiinteistöspekuloinnin ja kaupunkikuvan kehittämisen kannalta, myös taiteen olemassa olon ehdoksi on julkisessa keskustelussa asetettu kanonisoitujen arkkitehtien suunnittelemat rakennukset, jotka kompromissittomasti pyhitetään tietylle taiteen lajille.

Samalla ehdollistetaan diskursiivisesti taiteen kokemisen tapa alisteisessa suhteessa arkkitehtuuriin sitoutuneeseen institutionaaliseen toimijaan ja fenomenaaliseen tilahavaintoon -wow:n kanssa tai ilman. Tässä ajatushäkkyrässä taiteen tukeminen ja kulttuurinen arvostaminen sulautuu orgaanisesti arkkitehtuurin (rakennusteollisuuden ja taloudellisen kilpailukyvyn), museolaitosten tai taustalla mahdollisesti vaikuttavien yksityisten mesenaattien ja sponsoreiden tukemiseksi.

Tässä yhteydessä unohdetaan helposti, että nykytaide ottaa usein kriittisesti kantaa museaaliseen white cube- käsitykseen ja normatiiviseen institutionaaliseen järjestykseen. Tila ei siis vain mahdollista ja luo kehyksiä taiteen toiminnalle, vaan luo myös kompleksisen tulkinnallisen valtasuhteen taiteen ja yleisön välille, joka ei ole hermeettisessä jatkuvuudessaan tai funktionaalisena rakkaussuhteena ymmärrettynä ongelmaton.

Kuvataiteilijan näkökulmasta taiteen monimuotoisuuden tulisi kuitenkin olla keskeisellä sijalla jo taiteen itseisarvon, sanan- ja ilmaisunvapauden ja kansallisen kulttuuripääoman uusimisen kannalta. Näihin taas vaikutetaan taiteen tukipolitiikalla, koulutuksella, kuratointiperiaatteilla ja gallerioiden ja vaihtoehtoisten tilojen määrällä. Tässä mielessä ei lopulta ole suurta väliä sijaitseeko Kluuvin gallerian seinät Tennarissa HKI taidemuseon yhteydessä vaiko Ruusuvuoren tilassa Senaatintorin kupeessa, kunhan nykyisen toiminnan jatkuvuus turvataan ja taiteen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta kehittetään. Kyse on myös laajemmasta asiasta - nykytaiteen ja -taiteilijoiden oman toiminnan vaikuttavuuden kehittämisestä pääkaupunkiseudulla.

Itse olen siis enemmänkin huolissani omaehtoisen ja monipuolisen kuvataiteen tulevaisuudesta, erityisesti uusien ja tulevien taiteen muotojen ja nuorien taiteilijoiden osalta. Edellisellä kierroksella HKI taidemuseo ja sen taloudelliset resurssit pyrittiin sulauttamaan Guggenheim-museoon. Osana suunnitelmaa esitettiin Kluuvin gallerian siirtämistä uuteen keskuskirjastoon, mikä oli kokonaisuutena järjetön kulttuuripoliittinen kombinaatio suomalaisen nykytaiteen kannalta. Nyt on kyse HKI taidemuseon laajentamisesta ja vahvistamisesta kulttuurisena toimijana. Vaikka Kluuvin galleriatilasta luopumisessa on omat riskinsä, kannatan itse kuitenkin satsaamista taiteeseen ja yleisöön kuin seiniin.

Jos Kluuvin galleriaa vastaava, kokeilevalle taiteelle ja nuorille taiteilijoille myönteinen kuratointipolitiikka saadaan turvattua ja kävijämääriä nostettua Tennispalatsissa on tämä voitto pääkaupunkiseudun taiteelle. Jos siirto Tennariin tarkoittaa käytännössä gallerian niukkojen resurssien integroimista museon muuhun näyttelytoimintaan, on asia toinen.

Kuvataidekentän radikalisoituminen
Ovatko vanhat hierarkiat murtumassa? Ehkäpä. Sosiaalinen media tarjoaa upean kanavan monitahoiselle keskustelulle ja joukkoistamiselle.

Uskon itse vahvasti ruohonjuuritason vaikuttamiseen ja taiteilijoiden yhteisölliseen kykyyn tuottaa sisältöjä ja koordinoida mielekästä toimintaa. CPH ja Huuto ovat loistavia esimerkkejä viime vuosilta taiteilijalähtöisestä aktivismista, jonka avulla voi tuottaa vaihtoehtoisia institutionaalisia toimijoita nykytaiteen kentälle gallerioiden ja museoiden rinnalle. 
 
Kluuvin gallerian tulevaisuuden osalta olen optimistinen. Olen vakuuttunut, että Kluuvin galleriaa pystyy pyörittämään myös taiteilijoiden osuuskunta tai yhdistys. Meillä kuvataiteen kentän aktiivitoimijoilla on nyt fantastinen mahdollisuus koota radikalisoitunut energia ja luoda uusia, institutionaalisia toimijoita kuvataiteen kentälle. Kluuvin ystävät on tehnyt loistavaa työtä ja hienoja suunnitelmia. Oletan, että samalla päättäväisyydellä ja energialla rahoitustakin löytyy gallerian vuokriin, vaikka rahat täytyy imuroida useista kanavista. Lisäksi toiminnan onnistuminen edellyttää valtavasti koordinoitua talkootyötä. Jos takana on vahva yhteisö, jonka pohjalle muodostuu aktiivinen yleisöpohja, on Kluuvin gallerialla edessään loistava tulevaisuus!

Dynaaminen taidemaailma tarvitsee joka tason vastuunkantajia ja yhteistyökykyä ajoittaisista rankoistakin periaate- ja resurssikiistoista huolimatta. Samassa pyörteessä ollaan niin museot, galleriat, kriitikot ja taiteilijat - ja kulttuurimyönteiset poliittiset päättäjätkin, vaikka joskus soudetaan eri venekunnissa reippaasti eri suuntiin, airot kolisee, verkot on solmussa ja keskinäiset intressit ovat selvästi vastakkaiset. Kluuvin gallerian osalta ei rukkasia ole kuitenkaan syytä heittää naulaan, vaikka HKI taidemuseo sieltä lähtee. Toivon, että en ole tässä suhteessa liian optimistinen. 

Taiteen kentän yhteenotot
Kluuvin gallerian irrottaminen HKI taidemuseon yhteydestä on selkeä ja konkreettinen asia, jonka yhteydessä näyttää purkautuvan runsaasti katkeruutta viime vuosien aikana kertyneistä turhautumista. Kotimaista kuvataidetta, kriitikoita ja arkkitehtuuria on tavantakaa dissattu ja syyllistetty mediassa, apurahoja vähennetty, kuvatateilijoiden ja kriitikoiden kilpailu toimeentulosta on koventunut, galleriat ja niiden yleisöt vähentyneet. 

Samaan aikaan kuvataiteilijoita velvoitetaan tuottamaan kansainvälisiä menestystarinoita, kantamaan vastuu kansallisesta kilpailukyvystä, turismin kasvusta, elinkeinorakenteen kehittämisestä,  kansanterveydestä ja yleisön verenpaineen laskemisesta. Suurin osa taiteilijoiden toimeentuloon ja koulutukseen vaikuttavista ylätason päätöksistä tehdään ministeriöissä ja kabineteissa, joista taiteilijoille kerrotaan ilmoitusasioina, esimerkkinä mainittakoon keskeisten AMK-tason oppilaitosten lakkauttaminen Lahdessa ja Tampereella, Kansallisgallerian säätiöittäminen ja siirtäminen Veikkausvoittovaroihin, Taiken uudistaminen tai mediataiteen ja Framen varojen leikkaaminen. Kyse on laajoista kulttuuripoliittisista linjauksista, joita on vaikea ymmärtää ja joihin on vielä vaikeampi vaikuttaa.

Radikalisoituminen ja tiukka keskustelu on usein hyväksi, jos se johtaa uuteen, rakentavaan toimintaan, kuvataiteilijoiden ammatillisten etujen tunnistamiseen ja niiden tietoisempaan puolustamiseen. Katkera riitely, keskinäinen syyttely ja kurkunleikkausmentaliteetti suhteellisen pienimuotoisen asian ympärillä on kuitenkin ikävämpää, jos yhteinen lapsi nääntyy poteroiden laidalle. 

Tästä näkökulmasta lienee ymmärrettävää, että Kluuvin gallerian lopettaminen nykymuodossaan  on useissa sosiaalisen median puheenvuoroissa pyritty yhdistämään Guggenheim –museohankeeseen. Mitään todellisia yhteyksiä näiden välillä on kuitenkin äärimmäisen vaikea nähdä. 

Olen oman väitöskirjatutkimukseni yhteydessä tutkinut perusteellisesti Guggenheim-kuviota, jotka tulkintani mukaan liittyvät globaaliin kilpailuun luovan talouden doktriineilla, museokonseptin muutokseen (kulttuuriperinnön  suojelusta ja uusintamisesta tuotteistettuun elämystuotantoon), metropolikehitykseen, finanssimarkkinoiden kasvavaan valtaan, kiinteistöspekulointiin, uusliberalistiseen politiikkaan ja maabrändäykseen. Laajemmin siis kansainvälisiin makrotalouden ja geopolitiikan (ml. turvallisuuspolitiikka) muutostrendeihin, joita Suomessa seurataan n. 10-15 vuoden viiveellä. 

Poliittisilta ja ideologisilta vaikutuksiltaan G-hanke liittyy huomattavasti laajempaan ja tylympään kokonaisuuteen kuin yksittäisten henkilöiden tai puolueiden salaliittohanke yhden francise-museon saamiseksi HKI:iin. Tulkinta voi toki vaikuttaa houkuttelevalta, mutta ei lopulta ole kovin selitysvoimainen, kun asiaa tarkastellaan kansainvälisenä rakenteellisena ilmiönä. Tässä mielessä liikoja yksinkertaistuksia ja turhaa, henkilöihin kohdistuvaa aggressiota kannattaa välttää.