Taide, kulttuuri ja tutkimus talouden kilpailukyvyn veturina? Tätäkö halutaan?

Professori Korkman toivoi HS9.5.2014 kolumnissaan kulttuurista vetoapua Suomen kansantalouden kilpailykyvylle.[i] 

Korkmanin mukaan kulttuurin, taiteen ja tutkimuksen rooli kansantalouden kasvun vauhdittamisessa on kahtalainen. Yhtäältä kulttuurin tulee levittää länsimaisen maailmankuvan sivistyksellistä ilosanomaa. Toisaalta kulttuurin tulisi osallistua innovatiivisten business-konseptien ja luovan talouden ilmapiirin kehittämiseen. Taustoituksena Korkman esittää valikoidun version maailman kulttuurihistoriasta, jossa länsimaisen maailmankuvan voitonkulku esitetään teleologisena edistyskertomuksena. Korkmanin tulkinnan mukaan antiikin ja renessanssin sivistyksen perustalta noussut teollinen vallankumous ja tekniset keksinnöt synnyttivät markkinatalouden, joka rakentuu tiedon, ihmisarvon, vapauden ja demokratian perusarvoille.

Korkman jättää häveliäästi mainitsematta sen, että läntisen maailman taloudellinen ja kulttuurinen dominanssi on rakentunut suurelta osin kolonialismin historialle - siirtomaista tuoduille halvoille raaka-aineille, joiden jatkojalostamisen mahdollistivat orjakauppa ja halpatyövoima. Listatessaan talouskasvua kiihdyttäneitä uuden ajan poliittisia ja taloudellisia instituutioita Korkman jättää myös mainitsematta suuret siirtomaasodat ja kumousliikkeet, joita on käyty länsimaisen sivistyksen airuina toimineita yläluokkia tai siirtomaavaltoja vastaan. Näistä merkittävimpiä ovat Ranskan vallankumous, Yhdysvaltain sisällissota, buurisota, Haitin orjakapina ja sepoykapina Intiassa. Tarkastellessaan uuden ajan poliittisten liikkeiden merkitystä ihmisarvon ja yhteiskunnallisen demokratian kehitykselle Korkman ei myöskään mainitse 1800-l lopusta lähtien kehittyneen sosiaalilainsäädännön tai organisoitujen kansalaisjärjestöjen merkitystä, joiden avulla vähennettiin nopean teollistumisen aiheuttamaa köyhyyttä, nälkää, tauteja ja lapsikuolleisuutta.

Länsimaissa koulutustason nousu, sosiaalinen kierto yhdistyneenä yhteiskuntien suhteelliseen vakauteen ovatkin olleet keskeisiä taloudellista kehitystä nopeuttavia tekijöitä.[ii] Suhteellinen vakauden kausi on kuitenkin ohitettu. Globalisaatio ja FED:in v. 2008 finanssikriisistä alkanut rahoitusmarkkinoiden massiivinen setelirahoitus ovat johtanut pääomien ennennäkemättömään keskittymiseen. Pekingin yliopiston talousprofessori Michael Pettisin mukaan tuloerojen kasvu horjuttaa talouden kasvua ja on osin globaalin velkakriisin taustalla.[iii] Myös kansainväliset finanssipiirit ovat viime vuoden aikana esittäneet laajasti yhteisen huolensa keskiluokan köyhtymisestä ja tuloerojen kasvusta, joka viime kädessä uhkaa yhteiskuntien vakautta ja horjuttaa talouskasvua.[iv] Alkuvuodesta IMF ilmaisi Davosin talousfoorumissa huolensa kasvavien tuloerojen aiheuttamasta uhkasta globaalille talouskasvulle.[v] 

Professori Korkmanin esitystä taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen kytkemiseksi talouden menestykseen onkin syytä tarkastella osana laajempaa kotimaista poliittista keskustelua. Aalto yo:n hallituksen jäsen Bengt Holmström ja taloustieteen professorit Sixten Korkman ja Matti Pohjola julkaisivat 21.2.2014 Valtioneuvostolle muistion ”Suomen talouskriisin luonne ja kasvun edellytykset”.[vi] Aalto yliopisto on säätiöyliopisto, jolla on johtosääntönsä mukaisesti ”kansallinen erityistehtävä”. Lakisääteisten tehtäviensä ohella Aalto yliopisto sitoutuu edesauttamaan suomalaisten yritysten kansainvälistä menestystä ja vauhdittamaan kansantalouden kasvua.[vii]

Talousprofessoreiden raportin mukaan maamme talouden kilpailukyky on romahtanut kalliin euron ja Nokian myötä. Talouspoliittiset reseptit talouden saattamiseksi kasvukäyrälle ovat tuttuja viime vuosina kiihtyneestä julkisesta debatista. Koska eurosta ei haluta luopua, ainoaksi keinoksi talouskasvuun tarjotaan sisäistä devalvaatiota. Veroja ei voi korottaa. Henkilö- ja yhteisöverotusta tulee keventää.  Julkisia menoja leikataan. Työvoimakustannuksia tehostetaan laskemalla palkkatasoa, vaikka palkkakulut ovat Suomessa jo  nykyisellään alhaisemmat kuin Ruotsissa ja Saksassa. Eläkeikää nostetaan. Maahan houkutellaan siirtotyöläisiä, joiden avulla luodaan ammattiliittojen säätelemien työmarkkinoiden rinnalle järjestäytymätön ja kustannustasoltaan kilpaileva halpatyövoima.[viii] Lisäksi maahan luodaan ”korkean jalostusarvon” innovaatiosektori, jota taide, kulttuuri ja humanistinen tutkimus ruokkivat. Valtiovallan tehtävänä on tässä yhtälössä panostaa koulutukseen, robotiikan kehittämiseen ja digitalisoitumisen vauhdittamiseen. Alojen toivotaan tarjoavan uusia työpaikkoja, kun automatisaatio tuhoaa työpaikkoja teollisuudesta ja tuotanto siirtyy halpatyömaihin. 

Talousprofessorien raportissa esitetään, että innovaatiohenkisyydellä ei Suomen kokoisessa maassa tarkoiteta suurisuuntaisia omaperäisiä oivalluksia. Kaupallisesti kannattavat innovaatiot tarkoittavat muualla tehtyjen ratkaisujen lainaamista, kopioimista, hankkimista yritysostoin ja niiden häikäilemätöntä muuntamista omiin tarkoituksiin. Innovaatiohenkisyyden edistämisessä valtiolta toivotaan niukkaa tukea. Prosessorit toteavat, että resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Raportissa todetaan, että jotkut konkreettiset, tarkasti rajatut ja kiireelliset valtiolliset projektit - kuten sodat ja kuulennot - ovat poikineet huomattavimpia keksintöjä maailmanhistoriassa. Valtiolta ja yksityisiltä ”hyväntekijöiltä” toivotaankin ideakilpailuja, joilla kiritetään innovaatiohenkeä. 

HS kolumnissaan Korkman perää kulttuuritutkimukselta oivaltavia kysymyksiä. Tätäkö me haluamme? Kysymys on erinomainen, kun Korkmanin ajatuksia tarkastellaan hänen omassa, talouskasvun imperatiiveja painottavassa viitekehyksessään. Tuotetaanko yliopistoissa laadullisesti parempaa tutkimusta, kun ne pakotetaan kilpailemaan keskenään rahoituksesta  ja kansainvälisestä statuksesta? Eikö pelkona ole ennemminkin se, että tuotetaan samankaltaisia tutkimuksia kansainvälisesti standardoiduin kriteerein? Tulisiko taiteilijoiden ja kulttuurintutkijoiden luopua perustuslain takaamasta autonomiasta, ottaa vastuuta kansantalouden kasvusta? Näillä eväillä? Mitä taiteelle tapahtuu, kun sen autonomiset sivistykselliset tehtävät muuttuvat talouteen kytketyiksi instrumentaalisiksi tehtäviksi? Entä se kuuluisa kolikon kääntöpuoli? 

Korkmanin HS kolumnin taivutteleva ja kyselevä sävy on hienovaraista lobbausta, joka ei muuta asiasisältöjen kovaa ydintä - taiteen ja tutkimuksen perustuslailliseen vapausoikeuksiin kajoamista. Niin säätiö- kuin julkisoikeudellistenkin yliopistojen keskeinen tehtävä on edelleen tuottaa yliopistolaissa määrättyä ja PL16.3.§ vapausoikeuksiin kytkettyä tehtäväänsä. Taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen perustuslaillisen suojan kyseenalaistaminen ja alistaminen kansantalouden kilpailukyvyn vauhdittamiseen ei ole vähäinen asia.

Taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen autonomia ja rahoitus julkisista varoista perustuu kulttuuriperinnön varjelemiseen, uusintamiseen ja kulttuurin elävänä pitämiseen. Perustuslain tavoitteena on turvata ilmaisen koulutuksen ohella sivistyspalveluiden saavutettavuus tasapuolisesti kaikille kansalaisille. Tavoitteet ovat keskeinen osa hyvinvointivaltion arvopohjaa. Jos taiteen ja tutkimuksen tehtävät, kulttuurin perusta, kansalaisten arvo ja valtion rooli määritellään uudelleen riippuvuussuhteessa kansantalouden kilpailykykyyn ollaan reippaasti romuttamassa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän perusteita.

Kolumninsa lopuksi Korkman korostaa suomalaisen identiteetin ja yhteiskunnallisen kehityksen sidoksia sivistyksen periytymiseen. Hän  tiivistää ajatuksensa lauseeseen: "yhteiskunta vailla muistia on kuin puu ilman juuria". Yhteiskunnan muisti ei kuitenkaan ole puu, vaan erilaisten historiallisten näkökulmien ja ristiriitaisten sosiaalisten intressien systeemi. Kulttuurien monimuotoisuutta ei voi väkivallatta tiivistää markkinatalouden, länsimaisen maailmankuvan ja teknologisen kehityksen voitonmarssiksi, joka tarjoillaan taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen avulla sivistyksen, humanismin, ihmisarvon ja demokratian edistämisen moraalisessa käärepaperissa.

Perussuomalaiset esittivät 3 v. sitten vaaliohjelmassaan, että taiteen julkinen rahoitus tulee kytkeä suomalaiskansallista identiteettiä vahvistavaan taiteeseen. Korkman esittää käytännössä vastaavan kytkennän, jossa taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen avulla ryhdytään piiskaamaan kansallista "Suomi talouskasvuun" -narratiivia globaalista talouskilpailusta. Instrumentalistiset nationalistiset kytkennät on vain piilotettu taitavammin kauniiseen kiiltokuvaan.  

Tässä viitekehyksessä perustuslain 16.3§ turvaama tutkimuksen ja taiteen autonomia alkaa tuntua entistä arvokkaammalta niin sivistyksellisen perinnön säilyttämisen ja uusintamisen kuin myös kompromissittoman sanan- ja ilmaisunvapauden kannalta.

---

[i] Sixten Korkman: ” Ovatko humanistiset tieteet taloudelle tärkeitä?”, kolumni 9.5.2014, Helsingin Sanomat 
[ii] Pentti Arajärvi: ”Sosiaalilainsäädäntö” s. 236-265, teoksessa Saari, Juho (toim., 2013): ”Suomen sillat tulevaisuuteen”, Kuluttajatutkimuskeskuksen kirjoja 8, verkkojulkaisu www.kuluttajatutkimuskeskus.fi/ (ladattu 12.5.2014) 

[iii] Michael Pettis: “Economic consequences of income inequality“, 23.3.2014, blog.mpettis.com/2014/03 (ladattu 13.5.2014)
[iv] Jan Hurri: ”Finanssieliitin yllättävä riski: tuloerojen kasvu”, 29.9.2013, Taloussanomat, www.taloussanomat.fi (ladattu 13.5.2014) 
[v] Chris Giles: ”IMF warns on threat of income inequality”, 19.1. 2014, Financial Times, www.ft.com/ (retrieved 13.5.2014) 
[vi] Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Matti Pohjola: ”Suomen talouskriisin luonne ja kasvun edellytykset”, 21.2.2014 Valtioneuvoston kanslia talousneuvoston muistio, vnk.fi/hankkeet/talousneuvosto/ (ladattu 11.5.2014) 
[vii] Aalto yliopiston johtosääntö 18.6.2012 1.3§ ” Yliopiston kansallisena erityistehtävänä on korkeatasoisen tutkimuksen ja opetuksen avulla tukea Suomen menestymistä, rakentaa myönteisellä tavalla suomalaista yhteiskuntaa, sen taloutta, tekniikkaa, taidetta, taideteollisuutta sekä kansainvälisyyttä ja kilpailukykyä sekä edistää ihmiskunnan ja ympäristön hyvinvointia.”
[viii] Henrik MIttelman, "Kommenter: Finland måste öppna gränsarna" Dagens Industri 15.5.2014, referoitu artikkelissa "Ruotsissakin ihmetellään mikä Suomea vaivaa", 16.5.2014 Uusi Suomi http://www.uusisuomi.fi/

Kluuvin galleriasta ja arkkitehtuurista

Kluuvin galleria on vuosien saatossa merkinnyt poikkeuksellista henkireikää ja kokeilualustaa nuorille taiteilijoille. Samanaikaisesti useita huippuhienoja gallerioita on hävinnyt HKI keskustassa ja taidemaailmassa panostetaan enenevässä määrin tuotteistettuihin tähtitaiteilijoihin ja teosten myyntiin. Olennainen syy siihen, miksi Kluuvin galleriasta on muodostunut tärkeä esiintymisfoorumi, johtuu kuitenkin HKI taidemuseon nuoria taiteilijoita kannustavasta näyttelypolitiikasta ja halvasta vuokrasta - ei niinkään Ruusuvuoren arkkitehtuurista, seinistä tai luonnonvalosta. 

Taustalla kaupunki- ja mediaympäristöjen muutos
Pääkaupunkiseudun gallerioiden riutumiseen ja yleisömäärien laskuun on useita tekijöitä, joista merkittävimpiä on taidekritiikin hiipuminen mediassa, erityisesti sanomalehdissä viimeisen 20 v aikana. Tämä on johtanut loistavien gallerioiden lopettamiseen, yleisömäärien laskuun ja kotimaisen kuvataiteen arvostuksen rapautumiseen. Uusien kulttuuripalatsien (Kiasma, Musiikkitalo), ja suurten kauppakeskusten rakentaminen ydinkeskustaan (Forum, Kamppi, CityCenter, Esplanad), vanhojen peruskorjaus (Tennispalatsi ja Lasipalatsi) sekä liikenteen solmukohtien keskittäminen on muuttanut ihmisten asiointireittejä. Liikkeet ovat siirtyneet pois kivijaloista kauppakeskuksiin, joka on usein gallerioille liian kallis tai epäsopiva ympäristö.

Lisäksi museot kilpailevat keskenään institutionaalisessa ympäristössä rahoituksesta, yleisöstä ja legitimiteetistä so. oikeudesta olemassa oloonsa. Koska mainostaminen on kallista, yksi sopeutumismahdollisuus on keskittää taidetarjonta sinne, missä yleisö muutenkin liikkuu. Wow-palatsin rakentaminen muiden kupeeseen on toinen, mutta hyvin kallis ratkaisu markkinoinnin ja legitimaation välineenä.
 

Kuvataiteilijalla uuden näyttelyn teosten tekemiseen ja rahoituksen hankkimiseen menee yleensä n. 1-1,5 vuotta. Kuvataiteilijoille on myös tyypillistä, että teoksia esitetään vuosien varrella hyvinkin erilaisissa gallerioissa ja museoissa. Jos kävijämäärät jäävät muutamaan sataan henkilöön näyttelyn ajalta, ei siinä vaiheessa ketään suuresti lohduta tieto, että galleriatilan on suunnitellut kanonisoitu arkkitehti. Tämä ei ole taiteilijoiden puolelta populismia tai opportunismia, vaan raadollisen tosiasian myöntämistä. Kuvataiteilijan näkökulmasta taistellaan verisesti ja hammasta purren marginaalisen pienistä yleisöistä, apurahoista ja vielä pienemmästä medianäkyvyydestä. 

Kyse on sekä yksittäisten taiteilijoiden toiminnan perusedellytyksistä että kansallisen kuvataiteen vaikuttavuudesta ja monipuolisuudesta konsolidoituvassa ja globaalisti verkottuneessa taidemaailmassa. Taustalla vaikuttavat rakenteelliset muutokset ovat pitkäaikaisia trendejä, jolloin niitä on kokonaisuutena vaikea hahmottaa ja niihin on hankala vaikuttaa.

Nykytaiteen suhde arkkitehtuuriin
Kulttuuriperinnön säilyttäminen on kiistatta tärkeä perusarvo ja sen vaaliminen kuuluu kaupungille. Arkkitehtuurin, kuvataiteen -kuten muidenkin taiteenlajien- keskinäinen vuorovaikutus on merkittävää. Vaikka Ruusuvuoren suunnittelema Kluuvin galleria on muodoltaan ja valaistusolosuhteiltaan hankala tila, jonka näyttelytiloja halkoo portaikko ja suuri pilari, on galleria samalla sympaattinen ja yllättävän muuntautumiskykyinen. Taiteilijat ovat vuosien varrella onnistuneet usein keksimään omaperäisiä ja kiinnostavia ripustusratkaisuja. 

Arkkitehtuurin suojelu ei kuitenkaan lähtökohtaisesti tarkoita sitä, että rakennuskohteen toiminnasta vastaa sama taho ajasta ikuisuuteen. Arkkitehtonisen kulttuuriperinnön vaaliminen ei myöskään välttämättä tarkoita sitä, että tilan käyttöfunktio säilyisi alkuperäisenä. Arkkitehtuurille on taiteenlajina tyypillistä rakennetun ympäristön suhteellinen pysyvyys. Ajallinen kerrostuneisuus ja käyttötarkoitusten muuntelu onkin historiallisissa kohteissa tyypillistä. Käyttäjien tarpeiden ja ympäristön muutosten vuoksi arkkitehtuurin suojelussa pyritäänkin harvemmin ortodoksisuuteen. Kirkkoja on muutettu ravintoloiksi. Teollisuustiloja ja urheiluhalleja on muutettu taidemuseoiksi ilman, että taide sisällöllisesti kärsii. Weegee-talo ja Tennispalatsi ovat hyviä esimerkkejä. Tästä näkökulmasta käsin Ruusuvuoren gallerian suojelua voi kaupunki toteuttaa vaikkapa vuokraamalla tilan edelleen galleriakäyttöön. 

Laajemmat trendit

Kuvataiteen tulevaisuuden näkökulmasta pidän kuitenkin ongelmana laajempaa taustalla vaikuttavaa trendiä, jossa kuvataiteen legitimiteetti, (so. kulttuurinen merkitys ja oikeus olemassaoloon taidemuotona), on julkisessa keskustelussa pyritty sitomaan ontologisesti arkkitehtuuriin tai suureen ja luotettavaan institutionaaliseen toimijaan. Suuntaus tulee ilmi niin Guggenheim-keskustelussa, Meilahdessa, Tennarissa kuin Kluuvissakin.  

Osaltaan taustalla vaikuttaa globalisaatio, joka voimistaa konservatiivisia ideologisia asetelmia. Talous, kilpailu ja perinteisten instituutioiden merkitys pyritään uusliberalistisessa mielessä ymmärtämään kulttuurin "luonnollisena" ja biologispohjaisena arvoperustana. Koska arkkitehtuurilla on suuri taloudellinen merkitys rakennusteollisuuden, kiinteistöspekuloinnin ja kaupunkikuvan kehittämisen kannalta, myös taiteen olemassa olon ehdoksi on julkisessa keskustelussa asetettu kanonisoitujen arkkitehtien suunnittelemat rakennukset, jotka kompromissittomasti pyhitetään tietylle taiteen lajille.

Samalla ehdollistetaan diskursiivisesti taiteen kokemisen tapa alisteisessa suhteessa arkkitehtuuriin sitoutuneeseen institutionaaliseen toimijaan ja fenomenaaliseen tilahavaintoon -wow:n kanssa tai ilman. Tässä ajatushäkkyrässä taiteen tukeminen ja kulttuurinen arvostaminen sulautuu orgaanisesti arkkitehtuurin (rakennusteollisuuden ja taloudellisen kilpailukyvyn), museolaitosten tai taustalla mahdollisesti vaikuttavien yksityisten mesenaattien ja sponsoreiden tukemiseksi.

Tässä yhteydessä unohdetaan helposti, että nykytaide ottaa usein kriittisesti kantaa museaaliseen white cube- käsitykseen ja normatiiviseen institutionaaliseen järjestykseen. Tila ei siis vain mahdollista ja luo kehyksiä taiteen toiminnalle, vaan luo myös kompleksisen tulkinnallisen valtasuhteen taiteen ja yleisön välille, joka ei ole hermeettisessä jatkuvuudessaan tai funktionaalisena rakkaussuhteena ymmärrettynä ongelmaton.

Kuvataiteilijan näkökulmasta taiteen monimuotoisuuden tulisi kuitenkin olla keskeisellä sijalla jo taiteen itseisarvon, sanan- ja ilmaisunvapauden ja kansallisen kulttuuripääoman uusimisen kannalta. Näihin taas vaikutetaan taiteen tukipolitiikalla, koulutuksella, kuratointiperiaatteilla ja gallerioiden ja vaihtoehtoisten tilojen määrällä. Tässä mielessä ei lopulta ole suurta väliä sijaitseeko Kluuvin gallerian seinät Tennarissa HKI taidemuseon yhteydessä vaiko Ruusuvuoren tilassa Senaatintorin kupeessa, kunhan nykyisen toiminnan jatkuvuus turvataan ja taiteen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta kehittetään. Kyse on myös laajemmasta asiasta - nykytaiteen ja -taiteilijoiden oman toiminnan vaikuttavuuden kehittämisestä pääkaupunkiseudulla.

Itse olen siis enemmänkin huolissani omaehtoisen ja monipuolisen kuvataiteen tulevaisuudesta, erityisesti uusien ja tulevien taiteen muotojen ja nuorien taiteilijoiden osalta. Edellisellä kierroksella HKI taidemuseo ja sen taloudelliset resurssit pyrittiin sulauttamaan Guggenheim-museoon. Osana suunnitelmaa esitettiin Kluuvin gallerian siirtämistä uuteen keskuskirjastoon, mikä oli kokonaisuutena järjetön kulttuuripoliittinen kombinaatio suomalaisen nykytaiteen kannalta. Nyt on kyse HKI taidemuseon laajentamisesta ja vahvistamisesta kulttuurisena toimijana. Vaikka Kluuvin galleriatilasta luopumisessa on omat riskinsä, kannatan itse kuitenkin satsaamista taiteeseen ja yleisöön kuin seiniin.

Jos Kluuvin galleriaa vastaava, kokeilevalle taiteelle ja nuorille taiteilijoille myönteinen kuratointipolitiikka saadaan turvattua ja kävijämääriä nostettua Tennispalatsissa on tämä voitto pääkaupunkiseudun taiteelle. Jos siirto Tennariin tarkoittaa käytännössä gallerian niukkojen resurssien integroimista museon muuhun näyttelytoimintaan, on asia toinen.

Kuvataidekentän radikalisoituminen
Ovatko vanhat hierarkiat murtumassa? Ehkäpä. Sosiaalinen media tarjoaa upean kanavan monitahoiselle keskustelulle ja joukkoistamiselle.

Uskon itse vahvasti ruohonjuuritason vaikuttamiseen ja taiteilijoiden yhteisölliseen kykyyn tuottaa sisältöjä ja koordinoida mielekästä toimintaa. CPH ja Huuto ovat loistavia esimerkkejä viime vuosilta taiteilijalähtöisestä aktivismista, jonka avulla voi tuottaa vaihtoehtoisia institutionaalisia toimijoita nykytaiteen kentälle gallerioiden ja museoiden rinnalle. 
 
Kluuvin gallerian tulevaisuuden osalta olen optimistinen. Olen vakuuttunut, että Kluuvin galleriaa pystyy pyörittämään myös taiteilijoiden osuuskunta tai yhdistys. Meillä kuvataiteen kentän aktiivitoimijoilla on nyt fantastinen mahdollisuus koota radikalisoitunut energia ja luoda uusia, institutionaalisia toimijoita kuvataiteen kentälle. Kluuvin ystävät on tehnyt loistavaa työtä ja hienoja suunnitelmia. Oletan, että samalla päättäväisyydellä ja energialla rahoitustakin löytyy gallerian vuokriin, vaikka rahat täytyy imuroida useista kanavista. Lisäksi toiminnan onnistuminen edellyttää valtavasti koordinoitua talkootyötä. Jos takana on vahva yhteisö, jonka pohjalle muodostuu aktiivinen yleisöpohja, on Kluuvin gallerialla edessään loistava tulevaisuus!

Dynaaminen taidemaailma tarvitsee joka tason vastuunkantajia ja yhteistyökykyä ajoittaisista rankoistakin periaate- ja resurssikiistoista huolimatta. Samassa pyörteessä ollaan niin museot, galleriat, kriitikot ja taiteilijat - ja kulttuurimyönteiset poliittiset päättäjätkin, vaikka joskus soudetaan eri venekunnissa reippaasti eri suuntiin, airot kolisee, verkot on solmussa ja keskinäiset intressit ovat selvästi vastakkaiset. Kluuvin gallerian osalta ei rukkasia ole kuitenkaan syytä heittää naulaan, vaikka HKI taidemuseo sieltä lähtee. Toivon, että en ole tässä suhteessa liian optimistinen. 

Taiteen kentän yhteenotot
Kluuvin gallerian irrottaminen HKI taidemuseon yhteydestä on selkeä ja konkreettinen asia, jonka yhteydessä näyttää purkautuvan runsaasti katkeruutta viime vuosien aikana kertyneistä turhautumista. Kotimaista kuvataidetta, kriitikoita ja arkkitehtuuria on tavantakaa dissattu ja syyllistetty mediassa, apurahoja vähennetty, kuvatateilijoiden ja kriitikoiden kilpailu toimeentulosta on koventunut, galleriat ja niiden yleisöt vähentyneet. 

Samaan aikaan kuvataiteilijoita velvoitetaan tuottamaan kansainvälisiä menestystarinoita, kantamaan vastuu kansallisesta kilpailukyvystä, turismin kasvusta, elinkeinorakenteen kehittämisestä,  kansanterveydestä ja yleisön verenpaineen laskemisesta. Suurin osa taiteilijoiden toimeentuloon ja koulutukseen vaikuttavista ylätason päätöksistä tehdään ministeriöissä ja kabineteissa, joista taiteilijoille kerrotaan ilmoitusasioina, esimerkkinä mainittakoon keskeisten AMK-tason oppilaitosten lakkauttaminen Lahdessa ja Tampereella, Kansallisgallerian säätiöittäminen ja siirtäminen Veikkausvoittovaroihin, Taiken uudistaminen tai mediataiteen ja Framen varojen leikkaaminen. Kyse on laajoista kulttuuripoliittisista linjauksista, joita on vaikea ymmärtää ja joihin on vielä vaikeampi vaikuttaa.

Radikalisoituminen ja tiukka keskustelu on usein hyväksi, jos se johtaa uuteen, rakentavaan toimintaan, kuvataiteilijoiden ammatillisten etujen tunnistamiseen ja niiden tietoisempaan puolustamiseen. Katkera riitely, keskinäinen syyttely ja kurkunleikkausmentaliteetti suhteellisen pienimuotoisen asian ympärillä on kuitenkin ikävämpää, jos yhteinen lapsi nääntyy poteroiden laidalle. 

Tästä näkökulmasta lienee ymmärrettävää, että Kluuvin gallerian lopettaminen nykymuodossaan  on useissa sosiaalisen median puheenvuoroissa pyritty yhdistämään Guggenheim –museohankeeseen. Mitään todellisia yhteyksiä näiden välillä on kuitenkin äärimmäisen vaikea nähdä. 

Olen oman väitöskirjatutkimukseni yhteydessä tutkinut perusteellisesti Guggenheim-kuviota, jotka tulkintani mukaan liittyvät globaaliin kilpailuun luovan talouden doktriineilla, museokonseptin muutokseen (kulttuuriperinnön  suojelusta ja uusintamisesta tuotteistettuun elämystuotantoon), metropolikehitykseen, finanssimarkkinoiden kasvavaan valtaan, kiinteistöspekulointiin, uusliberalistiseen politiikkaan ja maabrändäykseen. Laajemmin siis kansainvälisiin makrotalouden ja geopolitiikan (ml. turvallisuuspolitiikka) muutostrendeihin, joita Suomessa seurataan n. 10-15 vuoden viiveellä. 

Poliittisilta ja ideologisilta vaikutuksiltaan G-hanke liittyy huomattavasti laajempaan ja tylympään kokonaisuuteen kuin yksittäisten henkilöiden tai puolueiden salaliittohanke yhden francise-museon saamiseksi HKI:iin. Tulkinta voi toki vaikuttaa houkuttelevalta, mutta ei lopulta ole kovin selitysvoimainen, kun asiaa tarkastellaan kansainvälisenä rakenteellisena ilmiönä. Tässä mielessä liikoja yksinkertaistuksia ja turhaa, henkilöihin kohdistuvaa aggressiota kannattaa välttää.